keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Cassie


Turkulainen Cassie debytoi kesällä 2011 Something You Always Wanted To Hear -EP:llään, joka keräsi huomiota post rock -diggareiden keskuudessa aina taiwanilaisia lukio-opiskelijoita myöten. Viisihenkisen bändin musiikki on melko perinteikästä 2000-luvun post rockia höystettynä metallisilla vivahteilla. Tämänkaltaiselta kokoonpanolta odotettavissa olevan örinälaulun sijaan bändissä onkin kevyen pehmeällä pop-soundillaan valloittava naislaulaja, joka tuo runsaasti omaperäisyyttä Cassien sointiin.

Kuulin Cassiesta ensimmäistä kertaa debyytti-EP:n julkaisun aikoihin. Tällöin en bändistä vielä aivan täysin lämmennyt, vaikka tunnelmalliset kappaleet ja Sofia Thurénin persoonallinen laulu tekivätkin vaikutuksensa. EP:n tuotannossa minua häiritsi tässä yhteydessä hivenen liikaa hevibändiltä kalskahtava yleissoundi läpsybasareineen. Sen verran vakuuttunut olin kuitenkin ryhmän potentiaalista, että jäin seuraamaan heidän kehitystään.

Alkuvuodesta 2012 näin Cassien livenä ja kaikki epäilykseni karisivat. Livemeininki iski todella kovaa. Bändi runnoi menemään isolla asenteella ja rautaisen kovalla soittotaidolla, Sofia hurmasi eläytymisellään ja tulkinnallaan. Erityisesti mieleeni painui rumpali Joachim Kiviniemi, jonka sataprosenttisella "kaikki peliin" -voimalla ja järkkymättömällä tarkkuudella toimitetut kompit pitäisivät kasassa bändin kuin bändin. Ehdottomasti yksi kovimmista livenä näkemistäni rumpaleista.

Cassien livestä vakuututtuani odottelin tulevaa debyyttialbumia suurella mielenkiinnolla. Viidestä 6-8 -minuuttisesta kappaleesta koostuva Sing About Me ilmestyi syyskuun alussa. Musiikillisesti albumi on pitkälti samaa Cassieta kuin vuodentakainen EP, mutta tuotannossa on hypätty monta isoa askelta eteenpäin. Vieläkin kaipaisin ripauksen lisää vaarantuntua ja massiivisuutta, mutta silti bändin soundi on nyt paljon yhtenäisempi, rohkeampi, napakampi, ja kaikenkaikkiaan enemmän genrenmukainen. Jousi- ja puhallinsoittajat elävöittävät äänimaisemaa hienosti. Levyn kappaleista ehdoton suosikkini on Cassien viitekehyksessä varsin popahtava ja kertsivetoinen Alex; tässä on sitä cross-overia, jota post rock genrenä kaipaa.

Omaleimaisen tulkintansa, hyvien sävellystensä ja erityisesti leuat lattialle pudottavan livesoittonsa puolesta Cassiella on kosolti potentiaalia menestyä kansainvälisillä post-markkinoilla. Hillitsisin tosin hieman bändin huumoriasennetta ja sarkasmia. Kyseessä on kuitenkin vakavamielistä ja suuria tunteita herättävää musiikkia, jota mm. taannoisessa Gothenburg-musavideossa nähty turha komiikka saattaa helposti vesittää. Vaikka toisaalta, eipä ole minun Mogwainkaan fanittamista häirinnyt kieli poskessa keksityt biisin nimet ja typerät keikkavaatteet.

Kaipa se on niin, että ulkomusiikilliset tekijät unohtuvat kun itse musiikki on tarpeeksi vaikuttavaa ja pysäyttävää.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Hello Giants



Hello Giants on tuore nelihenkinen helsinkiläinen bändi, joka soittaa korkeuksiin tähtäävää, syntikoilla höystettyä indierockia. Bändin debyytti-EP, Empires, näki päivänvalon heinäkuun alussa.

Neljä biisiä sisältävä julkaisu esittelee kunnianhimoisen, selkeän ja yhtenäisen näkemyksen omaavan kokoonpanon, jolta ei soittotaitoa puutu. Tätä varsin luomusoundista tuotantoa kuunnellessani minun on hyvin vaikeaa uskoa, että Hello Giantsin timanttisen yhteensoiton takana olisi Beat Detective saksineen ja crossfadeineen. Kaverit oikeasti hallitsevat kiemuraiset ja nykivät rytmit esimerkillisesti. Bändin visuaalinen ilme tukee musiikista välittyvää kuvaa ammattimaisella omistautuneisuudella tekemisiinsä suhtautuvasta porukasta.

En varmasti ole ensimmäinen asiaan tarttuva bloggari, mutta pitkän ja syvän Mew-rakkaussuhteeni vuoksi minun on pakko huomauttaa, että kolme neljästä Empiresin biisistä on kuin suoraan And The Glass Handed Kitesilta. Tästä seikasta pääsee kuitenkin yli parin kuuntelukerran jälkeen, Mew-yhteneväisyydet väistyvät taka-alalle turvalliseksi tuttuuden tunteeksi, ja tällöin voi todeta Hello Giantsilla olevan runsaasti myös omaa ääntä.

Jotta tämä oma ääni saadaan puhkeamaan täyteen kukoistukseensa, tarvitaan kuitenkin vielä hitusen verran tuotannollista viilausta. Biisit on nätisti miksattu ja todella hyvin paketissa; minun korvani vaan kaipaisivat räikeämpiä kontrasteja, ärhäkämpiä kitaroita, vyöryvämpiä syntikoita, jykevämpiä rumpusoundeja, isompia kertosäkeitä leveine laulutuplauksineen.. Kaikki nämä elementit periaatteessa löytyvät kappaleista, mutta tarvitsevat vain rohkeampaa esilletuontia. Ymmärrän kyllä pehmeän ja hissutteluun taipuvan nykypäivän indie-estetiikan, mutta Hello Giants tuntuu minusta olevan sydämessään kuitenkin mahtipontista, pakahduttavaa ja maailmoja ravisuttavaa laajakangaspoppia.

Haluan ehdottomasti nähdä Hello Giantsin livenä. Uskon että keikkatilanne tuo biiseihin lisää sitä jännitystä ja särmää, jota jäin Empiresilta kaipaamaan. Ensimmäinen tällainen tilaisuus näyttäisi tarjoutuvan, ainakin helsinkiläisille, Bar Bäkkärin Epic Indie Fridayssa tämän viikon perjantaina.

Jään mielenkiinnolla odottamaan bändin tulevia julkaisuja ja tuotannollista kehitystä. Sävellyksellisesti ja muusikkoina Hello Giants on jo osoittanut omaavansa menestyksen avaimet.

Streak and the Raven


Seinäjoelta kotoisin oleva Streak and the Raven kiinnitti huomioni alkuvuodesta 2011 julkaisemallaan The Federation EP:llä, jolla bändi yhdisteli 2000-lukulaista indietä hitaasti kehittelevään post-rock -tunnelmointiin. Suuria maisemia tummanpuhuvilla väreillä maalaileva EP kuulostaa samaan aikaan hienostuneen hiotulta ja rosoisen kotikutoiselta. Livebändin soundia elävöittää mukavasti mm. arpeggiosyntikat.

Erityisesti SATR:n soundissa mieleen painuu kuitenkin laulajat. Bändissä on kaksi todella taitavaa ja persoonallista vokalistia. Janiv Oskárin karismaattinen miesääni ja Pauliina Lindellin heleä enkelin kuiskaus sekä tuovat biiseihin hienoja kontrasteja että soivat upeasti yhteen. Parhaimmillaan kolmessa oktaavissa kulkevat tuplatut linjat nostavat kuulijan karvat pystyyn ja aiheuttavat muita hunajaisia tuntemuksia.

Viime talvena Striikkarit kiersivät Suomea ahkerasti, ja pääsin itsekin näkemään muutaman keikan. Näiden myötä The Federation EP:ltä välittynyt kuva bändin harkitusta ja ammattimaisesta tekemisestä vain vahvistui. Massiiviset livesovitukset, valloittava lavakarisma ja näyttävä valoshow saivat minut vakuuttuneeksi siitä, että tässä on yksi Suomen kovimmista tulevaisuuden bändeistä. Tähän lisäksi vielä huhut bändin uudistuneesta soundista ja debyyttialbumin äänityssessioista idyllisissä talvimaisemissa, niin odotukseni nousivat todella korkealle.

Kului puolisen vuotta, ennenkö korviini päätyi tätä uutta materiaalia. Mitäkö tein? Lähes putosin tuolilta; Streakit ovat todellakin uudistaneet ilmaisuaan. Muutama viikko takaperin Oulun musiikkivideofestivaaleilla kunniamaininnan arvoisesti menestyneen videon kera julkaistusta Speed Of Light:sta puuttuvat pieniä häivähdyksiä lukuunottamatta niin sähkökitarat ja -bassot kuin akustiset rummutkin. Nämä aiemmin bändin soundia vahvasti määrittäneet soittimet on kaikki korvattu hillityn vähäeleisillä analogisyntikoilla ja yleisfiilis on hämyisen uninen, kypsän aikuinen ja varsin 80-lukulainen. Biisi kulkee entistä enemmän melodian varassa, ja laulajat pääsevät aivan uudella tavalla oikeuksiinsa.



Streak and the Raven itse kuvailee uutta soundiaan, tyylinsä mukaisesti hieman humoristisesti, termillä "Desperate Night Time AOR". Viime aikoina kovasti mediassakin kohutut ironiamittaristot eivät kuitenkaan värähdä juuri mihinkään; tämä on todella hyvällä maulla tehtyä, omaleimaisen tuoretta ja häkellyttävän kaunista musiikkia.

Love & War -nimeä kantavan debyyttialbumin tarkemmasta julkaisuajankohdasta ei ole vielä tietoa, joten luultavasti saamme odottaa sitä vielä jonkin aikaa. Toivottavasti bändi löytää asiansa osaavat yhteistyökumppanit ja saa ansaitsemansa huomion, sillä Speed Of Light enteilee albumille runsaasti potentiaalia menestyä, erityisesti ulkomailla.

Jään innolla odottamaan lisää uutisia Love & War:sta, ja sillä aikaa aion ehdottomasti katsastaa Streak and the Ravenin uudistuneen ja yhdellä muusikolla kasvaneen livekokoonpanon.

SATR keikalla seuraavasti:

10.10. Bar Loose, Helsinki
11.10. Telakka, Tampere
20.10. Bar15, Seinäjoki

maanantai 17. syyskuuta 2012

Alkusanat


Pitkään musiikkiblogeja seurattuani, ja We Never Stood A Chancen taannoisesta postauksesta innostuneena, päätin kantaa korteni kotimaisia bändejä esittelevään kekoon ja alkaa kirjoittamaan omaa blogia.

Olen kaksvitonen, vääjäämättä lähestyvää aikuistumista kammoksuva muusikko, studioteknikko ja tuottaja. Koulutukseni myötä olen alkanut analysoida ja pilkkoa atomeiksi kuulemaani musiikkia, jonka vuoksi nuorempana usein koetut mystiset, maailmaa mullistavat ja kylmiä väreitä aiheuttavat kuunteluelämykset ovat jääneet vähemmälle. Toisinaan kuitenkin jokin uusi juttu iskee kovaa ja saa teknisen analyysivaihteen unohtumaan. Se vasta onkin upea tunne.

Koetan blogissani kirjoittaa sopivassa suhteessa sekä musiikkidiggarin että Pro Tools -hierojan näkökulmasta. Tekninen puoli on musiikissa elintärkeä, mutta ilman hyviä biisejä ei timanttisinkaan tuotanto ole penninkään arvoista. ..jos nyt unohdetaan viime aikoina yleistyneet Youtube-hitit.